Mitä järkeä? Mikä teitä ajaa?...sen tyypisiä kysymyksiä sateli syksyn aikana kun lähipiirille alkoi valjeta mihin me Eilan kanssa oltiin lähdössä. Mitä vastaat? Ei siihen välttämättä hyvää syytä löydy? Pitääkö edes löytyä?
Vierivät kivet eivät kerää sammalta. Eikö siinä ole kohtalaisen hyvä vastaus? Aktiivinen elämä rikastuttaa. Sohvalla voi sitten jälkeenpäin muistella kaikkia niitä hienoja asioita mitä onkaan tullut tehtyä (kun ei enää muuhun pysty??). Kilimanjaro on korkein vuori mihin ”tavallisella” ihmisellä on mahdollisuus päästä. Kokkolan Latu madalsi kynnystä että ei oikeastaan enää tarvinnut miettiä. Jos on lähteäkseen,..niin nyt.
Ei kaduta hetkeksikään. Safariosuus oli kuin luontodokumentista. Mahtava omin silmin nähdä kaikkia isoja eläimiä luonnossa. Sopivasti seikkailua ”babu´lle” (isoisä Swahiliksi). Patikkaosuudella ensimmäinen yö oli aiheuttaa paniikkia. Tuntui että ei millään saa riittävästi happea. Teki mitä tahansa niin hengästyi. Toinen yö oli jo helpompi, sitä se sopeutuminen tekee. Maisemat vaihtuivat koko ajan, aika ei todellakaan käynyt pitkäksi. Edestakainen pakkaaminen alkoi ärsyttää. Samoin pikkukiire aamulla. Porukan yhteishenki oli vertaansa vailla. Kiitos kaikille siitä. Huiputus oli sitten varsinainen koettelemus ja sitä oltiin pelätty. Reippaasti vaan,..jos muut selviää niin miksen minä!!? Itse olin varautunut pahempaan. Alastulo ei ollut ongelmaton sekään.
Nyt on jo muutama päivä mennyt. Tuntuu epärealistiselta. Olenko ihan oikeasti tehnyt sen? Kroppa sanoo että on kiusattu. Valokuvat todistavat että olen käynyt Afrikassa, käynyt Kilimanjaron huipulla, kokenut ja nähnyt uskomattoman paljon. Kyllä se sieltä tulee, kunhan rauhoittuu. Elämä on ihanaa. Siitä pitää nauttia.
Kiitos Kokkolan Ladulle mahdollisuudesta osallistua. Kiitos kanssamatkustajille. Todella hieno kokemus.
John ja Eila
Vierivät kivet eivät kerää sammalta. Eikö siinä ole kohtalaisen hyvä vastaus? Aktiivinen elämä rikastuttaa. Sohvalla voi sitten jälkeenpäin muistella kaikkia niitä hienoja asioita mitä onkaan tullut tehtyä (kun ei enää muuhun pysty??). Kilimanjaro on korkein vuori mihin ”tavallisella” ihmisellä on mahdollisuus päästä. Kokkolan Latu madalsi kynnystä että ei oikeastaan enää tarvinnut miettiä. Jos on lähteäkseen,..niin nyt.
Ei kaduta hetkeksikään. Safariosuus oli kuin luontodokumentista. Mahtava omin silmin nähdä kaikkia isoja eläimiä luonnossa. Sopivasti seikkailua ”babu´lle” (isoisä Swahiliksi). Patikkaosuudella ensimmäinen yö oli aiheuttaa paniikkia. Tuntui että ei millään saa riittävästi happea. Teki mitä tahansa niin hengästyi. Toinen yö oli jo helpompi, sitä se sopeutuminen tekee. Maisemat vaihtuivat koko ajan, aika ei todellakaan käynyt pitkäksi. Edestakainen pakkaaminen alkoi ärsyttää. Samoin pikkukiire aamulla. Porukan yhteishenki oli vertaansa vailla. Kiitos kaikille siitä. Huiputus oli sitten varsinainen koettelemus ja sitä oltiin pelätty. Reippaasti vaan,..jos muut selviää niin miksen minä!!? Itse olin varautunut pahempaan. Alastulo ei ollut ongelmaton sekään.
Nyt on jo muutama päivä mennyt. Tuntuu epärealistiselta. Olenko ihan oikeasti tehnyt sen? Kroppa sanoo että on kiusattu. Valokuvat todistavat että olen käynyt Afrikassa, käynyt Kilimanjaron huipulla, kokenut ja nähnyt uskomattoman paljon. Kyllä se sieltä tulee, kunhan rauhoittuu. Elämä on ihanaa. Siitä pitää nauttia.
Kiitos Kokkolan Ladulle mahdollisuudesta osallistua. Kiitos kanssamatkustajille. Todella hieno kokemus.
John ja Eila
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti